Teemme lapsen eteen asioita rakkaudesta. Pidämme sylissä, suukotamme, laitamme ruokaa, puemme, leikimme, vaihdamme vaipat, tarjoamme uusia kokemuksia. Mietimme aina ensin lasta. Kukaan vanhempi ei kuitenkaan ole kone ja välillä täytyy saada tehdä niitä ihan omiakin juttuja, jotta jaksaa taas olla vanhempi, hyvä roolimalli. Jokainen meistä varmasti tekisi oman lapsensa eteen mitä tahansa ja kaikki me haluamme lapsillemme vain parasta. Parempaa, mitä itselläkään on koskaan ollut. On silti helpottava tietää, että riittävän hyvä vanhempi riittää kyllä. Ei ole lapsellekaan hyväksi olla itse täydellinen, koska kukaan ei voi, eikä kenenkään tarvitse olla sellainen.

Olen nyt saanut olla kotona tyttäreni kanssa reilut 1,5 vuotta. Loppukesästä meillä alkaa päiväkotiarki ja itselläni myös töihin paluu. Jotenkin ajattelen sen olevan meidän kohdallamme pikkuhiljaa ajankohtaista ja myös tervetullutta. Se että olen saanut olla kotona hoitamassa lastani, on ollut hienointa ja opettavaisinta aikaa elämässäni. Ensinnäkin olen oppinut eniten juuri itsestäni. Äitiydellä on niin suuri kasvattava voima. Mutta koska vanhemmuus on välillä myös rankkaa, ajattelin kirjoittaa niistä asioista, mitkä tukevat vanhemmuudessa jaksamista. Hyvin pienilläkin asioilla on paljon merkitystä.

Puolison ja läheisten tuki– Omalle puolisolle olen äärimmäisen kiitollinen kaikesta tuesta mitä olen häneltä saanut. Kotiäitinä pyykkiä tulee pestyä vähä väliä ja ruoanlaitto kuuluu tottakai jokapäiväiseen ohjelmaan. Tuntuu tottakai hyvältä saada kiitosta siitä kaikesta mitä kodin eteen tekee ja varsinkin siitä, että hoidan kotona yhteistä lastamme. Kaikki kehut ja kiitokset antavat niin paljon, eikä siihen vaadita kuin muutama ääneen sanottu sana. Liian usein vanhemmat kuitenkin sortuvat muistuttelemaan toisiaan niistä asioista, mitä tekivät väärin tai unohtivat, mutta mihin semmoinen johtaa? On hyvä yrittää negatiivisten sanojen sijaan kylvää niitä kehuja ja kauniita sanoja sekä kiitoksia. Koko perheen on paljon parempi olla, kun kotona vallitsee hyvä ilmapiiri.

Hetkessä eläminen– yhteinen nauru on parhaita asioita elämässä mitä tiedän. Se ei ensinnäkään maksa mitään ja siitä saa itselle niin hyvän mielen. Yhdessä tuotettu nauru myös syventää sinun ja lapsesi suhdetta. Itsellekin tulee niin hyvä mieli, kun näen, kuinka oma lapsi nauttii puistossa olemisesta, uusista onnistumisista ja oppimisesta tai kikattaa onnesta heittäessään pallon ilmaan. On mahtavaa, että saamme jakaa nämä onnenhetket lastemme kanssa.

Muut vanhemmat– vertaistuki. Sekä itselle että tyttärelleni kaupungin ilmaiset kerhot ovat olleet todella tärkeä osa arkeamme. Eniten olemme tykänneet käydä seurakunnan muskareissa ja tenavatuokioissa. Myös avoimessa päiväkodissa olemme käyneet paljon. Parasta on se innostus, minkä näen A:n kasvoilta, kun saavumme kerhoon ja hän tietää pian pääsevänsä muiden lasten kanssa leikkimään ja tutustumaan. Kerhoissa opitaan uusia lauluja ja ennen kaikkea harjoitellaan sosiaalisia taitoja, mikä on mielestäni se kaikista tärkein taito. Olen hyvin onnekas, kun omistan muutaman mammakaverin. On toki ollut myös hienoa tutustua uusiin. Kaikki olemme kuitenkin samassa elämäntilanteessa, ja jos itse olen miettinyt jotakin lapseeni liittyvää asiaa, voin olla varma, että joku muukin on ehtinyt miettiä samaa asiaa oman lapsen kohdalla.

Täytyy kertoa teille eräs asia, mikä on vahvasti jäänyt mieleeni. Olimme yhtenä päivänä tyttäreni kanssa kaupan kassalla, kun tuntematon nainen hymyili kärryissä istuvalle tytölleni ja sanoi: ”Mä tässä vaan ihastelen sun lasta…”. Menin aluksi aivan hämilleni. Mutta miten ihanasti sanottu! Tuntui niin mukavalta. Kuinka moni meistä sanoo kauniita sanoja ääneen? Ja vielä tuntemattomalle ihmiselle? Muiden kehuminen, kannustaminen tai kiittäminen, ei ole koskaan itseltä pois, päinvastoin. Pelkällä hymylläkin saa niin paljon aikaan. Toisilleen hymyilevät (myös tuntemattomat) vanhemmat antavat toisilleen tunteen siitä, että ”Hyvin sä vedät!”. Juuri se SINUN antamasi hymy voi olla jollekin se päivän ensimmäinen ja siksi entistäkin arvokkaampi.

Muistetaan myös kunnioittaa toistemme vanhemmuutta ja lapsia. Lapsetkin ovat kaikki samanarvoisia. Joku on siro, toinen taas pyöreämpi, yksi ottaa ensiaskeleet jo hyvin varhaisessa vaiheessa, kun toinen samanikäinen vielä konttii. Kaikki oppivat eri aikaan. Aikaisemmin oppinut ei ole parempi kuin myöhemmin oppinut. Ei siis lähdetä kilpailemaan vanhemmuudellamme tai lapsillamme. Kaikki lapset ovat erilaisia eikä kukaan muu tunne omaa lasta paremmin kuin vanhempi itse.

Oma aika – Tosiasia on, ettei kukaan pysty antamaan itsestään täyttä 100% toiselle, jos ei välillä muista keskittyä vain itseensä ja siihen, mikä on hyväksi itselle. Mikä tuo sinulle hyvää oloa? Mikä on juuri sinulle se juttu, jolla saat ladattua taas akut täyteen? On hyvin tärkeää osata kuunnella itseään. Hyvin monelle meistä omaan aikaan kuuluu ystäviä, liikuntaa, rentoutumista tai mitä tahansa muuta, millä saa ajatuksia välillä myös muuallekin.

Olemme kaikki tällä yhteisellä matkalla, jonka päämääränä on, että lapsistamme kasvaa onnellisia, toisia kunnioittavia ihmisiä, jotka osaavat myös itse rakastaa, ihan niin kuin mekin rakastamme heitä.

Aurinkoa viikkoonne! 🙂

Kuka kertoo minulle, että olen ihana?

Halaa minua pyytämättä? Katsoo hyväksyvällä ja lempeällä katseella niin, että tiedän olevani sinulle tärkeintä maailmassa? Kuka kuiskaa korvaani ne ihanat sanat aina ennen nukkumaan menoa ja pitää minua lähellä? Kiitos, että suukotat, en kyllästy niihin koskaan.

Kuka pyyhkii kyyneleeni ja lohduttaa minua? Kuka sallii kaikki tunteeni ja auttaa minua tunnistamaan niitä? Kuka pitää minua sylissä myös pahimpina hetkinäni? Kiitos, että teet parhaasi asettaessasi minulle rajoja, jotta minun on turvallista oppia ja kasvaa.

Kuka tekee mitä tahansa, että minun on mahdollisimman hyvä olla? Kuka arvostaa minua ja ajatuksiani? Kannustaa ja tukee minua jokaisessa elämänvaiheessa? Kiitos, että annat minun aina olla sellainen kuin olen. Oman elämänsä oppilas, kenen ei koskaan tarvitse olla täydellinen.

Kiitos, että autat minua tulemaan omaksi itsekseni, sillä kukaan muu ei minua paremmin tunne, kuin sinä. Kiitos, että voin luottaa rakkauteesi. Sinä, jos kuka, olisit valmis ottamaan harteiltani kaiken taakkani vain itsellesi.

Siinä sinä pysyt, aina.

Kiitos sinulle, Äiti.

Perjantaina 27.10 heräsin aamuyöllä outoon supistavaan tunteeseen. Vaikka olin tuolloin jo rv 40+6, en kuitenkaan ollut ennemmin tuntenut vielä yhtäkään supistusta. En saanut enää nukutuksi ja rupesin laittamaan sairaalakassia jo valmiiksi ja herätin mieheni. Supistukset olivat välillä hyvinkin säännöllisiä ja sitten taas epäsäännöllisiä. Yhdessä vaiheessa en puoleen tuntiin tuntenut yhtäkään supistusta ja kerkesinkin silloin miettiäkin että ”Eikai ne nyt vaan tähän tyssänny, haluan jo synnyttää! :D” Koko perjantain supistuksia tuli ja meni, mutta iltaa kohti huomasin niiden selvästi koko ajan kipeytyvän. Noin klo 20 lähdimme sairaalaan kun olin kaksi tuntia ollut kontillani ja mies hieronut selkääni supistusten aikana. Ajattelin että vauva syntyy todennäköisesti aika pian ja että olen varmasti ainakin jonkin verran jo auki.

Tulimme sairaalaan ja pääsin käyrille. Vauvalla oli kaikki hienosti mutta kohdunsuu oli auki vasta yhden sentin…(!) Päätimme lähteä käymään lähikaupassa jos vaikka jotain mullistavaa tapahtuisi sen aikana. Tuntui aivan mahdottomalta miettiä siinä tilassa ruokaostoksia. Mieheni lastasi evästä kärryyn ja lähdimme takaisin sairaalaan. Kohdunsuun tilanteeseen ei ollut tullut muutosta. Kello alkoi lähennellä puoltayötä ja jäin tarkkailuhuoneeseen yöksi. Sain kaksi kipupiikkiä jotta saisin edes vähän nukutuksi tulevana yönä ja voimia seuraavan päivän supistuksiin. J (mieheni siis) lähti kotiin yöksi nukkumaan. Nukuin yöllä muutaman tunnin vielä unilääkkeen ja panadolin avulla.

Lauantaiaamuna lääkäri halusi ultrata vauvan ja huomasi, että lapsivettä oli todella vähän jäljellä. Vauvalla oli kuitenkin kaikki edelleen todella hienosti, mutta siitä hetkestä lähtien vauvan sydänääniä tarkkailtiin varmuuden vuoksi entistä tarkemmin. Ensimmäisiä ei-lääkkeellisiä kivunlievityksiä olivat riisipussi, fysiopallo sekä tns-laite. Koin kaikki todella hyviksi itselleni! Varsinkin tns-laite tuntui alusta lähtien todella hyvältä ja se olikin käytössäni ihan loppumetreille asti. Lähes koko lauantaipäivän vietimme vielä tarkkailuhuoneessa odotellen kolmen sentin avautumista. Kävelimme osaston käytävillä ja katselimme seinillä olevien muiden vauvojen kuvia… Noin klo 20 pääsin ammeeseen, mikä oli kyllä todella miellyttävä kokemus! Toki supistukset tuntuivat ammeessakin, mutta lämmin vesi rentoutti ihanasti. J teki ammeen reunalle ”allasbaarin” josta hän tarjoili mandariinia, välipalakeksiä ja vettä. Pari tuntia ammeessa vierähti hyvinkin nopeasti ja sen jälkeen pääsimme vihdoin synnytyssaliin. Kätilö tarkasti kohdunsuun tilanteen ja lämmin vesi oli todellakin tehnyt tehtävänsä! Olin taas hieman auennut lisää, vaikka en toki vielä niin paljon että epiduraalia olisin siinä kohtaa voinut saada, mutta jotain oli kuitenkin taas tapahtunut! Synnytyssalissa käytössäni oli edelleen tns-laite, fysiopallo ja ilokaasu, minkä käyttöä jouduin aluksi harjoittelemaan, koska otin kaasua välillä liian myöhään ja sitten oksu lensi. Mutta itselläni tuo ilokaasu toimi kyllä hyvin, kunhan sitä otti tarpeeksi ajoissa. Kaiken kivun keskellä tuo ilokaasu tuotti myös paljon iloa ja hilpeyttä ja kehuinkin ilokaasupäissäni sen olevan parasta tavaraa ikinä… Vaikka ilokaasusta tulikin ”huppeli” olo, niin ei sitä oloa kuitenkaan montaa minuuttia kestänyt kunnes taas oltiin ns. normaalitilassa. Noin kahden aikaan yöllä sain epiduraalin ja sitten rupesi kunnolla tapahtumaan!

Epiduraali nopeutti synnytystä sen verran  hyvin että parin tunnin päästä huomasin lapsiveden menevän, vaikka sitä vain vähän tulikin. Muutaman tunnin päästä olin jo 8cm auki ja silloin ajattelin että nyt ei mene enää kauaa. Eikä mennytkään. Noin klo 7 aikaan sunnuntaiaamuna kätilö tuumasi heti työvuoroon tultuaan että ”Pää näkyy! Saat ruveta ponnistamaan!” En ollut uskoa todeksi mitä hän sanoi, mutta silloin päätin heti, että nyt tämä vauva syntyy… ja että teen ihan mitä tahansa jotta näen pian vauvani. En ollut nukkunut juuri yhtään kahteen viime yöhön ja tuntui ettei voimia ollut enää yhtään jäljellä ponnistusvaiheeseen, mutta jostakin sitä voimaa sitten kummasti kuitenkin tuli. Kätilö neuvoi ponnistamaan kylkiasennossa. Puristin J:n kättä koko ponnistusvaiheen ajan ja 14 minuutin päästä pieni tyttömme syntyi ja kuulimme hänen parkaisevan. Se tunne kun oman lapsen saa ensimmäistä kertaa rinnalle, on niin uskomaton, ettei sitä voi mitenkään sanoilla selittää. Tyttömme syntyi sunnuntaina 29.10 klo 7.33. Painoa hänellä oli syntyessään 3235g ja hän oli 51,5cm pitkä. <3

Nyt kun jälkeenpäin mietin synnytystä, niin kaikista paras kivunlievitys oli kuitenkin ehdottomasti POSITIIVINEN AJATTELU. Jokaisen supistuksen kohdalla yritin ajatella, että vauva on koko ajan lähempänä maailmaa mitä enemmän supistuksia tulee. Supistuksia ei siis saisi pelätä, vaan tärkeintä olisi olla mahdollisimman rentona niiden aikana ja muistaa hengittää. Mitään traumoja ei todellakaan synnytyksestä itselleni jäänyt, päinvastoin. Ennemminkin ajattelen sitä elämäni hienoimpana kokemuksena, jonka toivottavasti saisin vielä joskus kokea uudestaan. Kivun unohtaa todella nopeasti varsinkin kun palkintona on jotain niin arvokasta. Muistan kun viimeisenä työpäivänä ennen äitiysloman alkua työkaverini sanoi, ettei sitä rakkauden määrää omaa lasta kohtaan voi selittää, että se on jotain niin suurta. Se rakkauden määrä on siis jotain niin suurta, niin suurta että sydän tuntuu tulevan rinnasta läpi. Mielestäni aika täydellisesti kuvailtu, sillä sitä se juurikin on. Päällimmäisenä ajatuksena heti tytön syntymän jälkeen oli ehdottomasti rakkauden lisäksi se valtava kiitollisuuden määrä. Oma lapsi ei missään nimessä ole itsestäänselvyys. Näin joulun lähestyessä todellakin tuntuu siltä että olemme jo saaneet sen lahjoista suurimman. Enempää en voisi enää toivoa.

”Tahdon sinun tietävän sen,
olet ainutlaatuinen ihminen.
Ei ole toista, ei yhtä kaunista ja suloista.
Olet pienen pieni taimi vielä,
en malttaisi odottaa kun kukaksi
puhkeat siitä.
Sitä rauhassa odottelen,
sua parhaani mukaan hoivailen,
tukea ja turvaa annan
ja huolta sinusta kannan.
Rakkauttani sinun ei tarvitse epäillä,
sylissäni on aina tilaa lepäillä.”
– Anni Ahlsten –

Tunnelmallista joulunodotusta!

<3Marre

Hieman on aikaa päässyt vierähtämään siitä kun viimeksi olen blogia päivittänyt, mutta syy on hyvä! 😀kerronpa lopuksi miksi tämä seuraava postaus kesti melkein puoli vuotta :’D tällä kertaa halusin kuitenkin kirjoittaa Luonteenvahvuuksista, joita harjoittelimme edellisen eskariryhmäni kanssa.

”Katotaanko tämän viikon luonteenvahvuus?” kuului usein innokkaasti maanantaiaamuna eskariluokassamme. Vahvuusvaris-käsinukke kiersi näyttämässä lapsille viikon luonteenvahvuuden kuvaa ja lapset saivat sen jälkeen kertoa, mitä kuvassa tapahtui ja miettiä, mikähän luonteenvahvuus voisi tällä kertaa olla kyseessä. Lapset saivat myös kertoa, millaisessa tilanteessa ovat vahvuutta joskus käyttäneet ja miten kyseistä vahvuutta voisi käyttää eskarissa.  Luonteenvahvuudet päätimme ottaa käyttöömme vuoden vaihteen jälkeen ja ehdimme tutustua niistä melkein kaikkiin, noin 20:een. Ydinvahvuudet kävimme läpi ensimmäisinä ja näitä olivat itsesäätely, sinnikkyys sekä myötätunto. Muita luonteenvahvuuksia joihin tutustuimme olivat mm. huumorintaju, ystävällisyys, reiluus, innokkuus, luovuus, kiitollisuus, rakkaus, oppimisen ilo, sinnikkyys, sosiaalinen älykkyys sekä rohkeus.

Eskaripäivien aikana havainnoimme lapsia entistäkin tarkemmin ja jos huomasimme lapsen käyttävän jotain tiettyä luonteenvahvuutta, kirjoitimme sekä lapsen nimen, käytetyn luonteenvahvuuden sekä tilanteen jossa vahvuutta käytettiin, paperille ylös, jotta muistaisimme aina päivän päätteeksi loppupiirissä kertoa kaikille lapsille yhteisesti näistä tilanteista. Luonteenvahvuuskortit meillä oli aina liitutaululla esillä sitä mukaa, mitä luonteenvahvuutta milloinkin harjoiteltiin. Tutustuimme siis uuteen luonteenvahvuuteen aina viikon verran. Lapset ansaitsivat pieniä kultaisia tähtiä, joihin kirjoitimme aina heidän nimensä ja lapsi sai käydä viemässä oman nimellä varustetun tähden sen luonteenvahvuuden viereen, jota olimme ko. päivän aikana huomanneet hänen käyttävän. Voi sitä ilon ja ylepyden määrää, mikä lapsen silmissä loisti sillä hetkellä, joka ikinen kerta. :’) Tähtien kerääminen johti myös siihen, että lapset itse halusivat jopa taputtaa aina niille, jotka olivat tähden ansainneet. Tähtiä ansaittiin joka viikko myös aiemmin opetelluista luonteenvahvuuksista, ei siis pelkäästään siitä mitä milläkin viikolla harjoiteltiin. Tietysti pidimme huolen siitä, että jokainen lapsi ansaitsi tähden aina joskus ja koki myös onnistumisen hetkiä. Lapset rupesivat myös hyvin nopeasti muistuttelemaan toisiaan luonteenvahvuuksien käytöstä. Lähes joka päivä mm. piirihetkillä kuului aina jonkun lapsen suusta: ”Nyt muistakaa se itsesäätely!” Puolessa vuodessa, viimeiseen eskaripäivään asti, lapset ansaitsivat tähtiä vähän yli 500. Alla oleva kuva otettu siis noin matkan puolivälissä :D.

Yksi tärkeä syy siihen, miksi meidän kannattaa huomata hyvää, on se, että  se lisää toivottua käyttäytymistä. Luonteenvahvuuksien käyttöönotto ei opeta pelkästään lapsia, vaan myös meitä aikuisia! Opimme paremmin näkemään, millaisissa tilanteissa mitäkin luonteenvahvuutta käytettiin ja muistamme myös paremmin kehua ja aktiivisesti huomata hyvää. Jokaisesta on varmasti paljon mukavampaa antaa lapselle positiivista palautetta, kuin negatiivista. Negatiivisuuteen väsyy niin lapsi kuin aikuinenkin. Hyvän huomaaminen sen sijaan auttaa lasta huomaamaan, että hän osaa ja pystyy. Me aikuisetkin tiedämme, kuinka mukavalta kehun kuuleminen tuntuu, eikö vain? Täytyy kuitenkin muistaa, että kehun on oltava AITO, jotta sillä olisi vaikutusta lapseen. Lapsi kyllä tunnistaa, tuleeko kehu suoraan sydämestäsi vai ei. Kehuessasi lasta, muista kehua myös niin, että lapsi tietää mistä hän saa kiitosta. Esimerkiksi näin:

• ”Hienoa! Söit kaiken, vaikka ruoka ei oikein meinannut maistua, olit todella sinnikäs!”
• ”Onpa kiva nähdä, kuinka innokkaasti haluat lähteä kouluun!”
• ”Olitpa ystävällinen, kun autoit veljeäsi vetoketjun laitossa!”
• ”Kiitos että kerroit totuuden maljakon rikkoutumisesta, olit todella rehellinen!”

Jokainen lapsi tarvitsee huomiota ja jollain tavalla hän sen myös hankkii, usein kuitenkin myös huonolla käytöksellä. Negatiivinenkin huomio on lapselle huomion saamista ja jos lapsi on tottunut saamaan huomiota huonolla käytöksellään, ainoa ”ulospääsy” tästä kierteestä on ruveta HUOMAAMAAN HYVÄÄ. Käytös kokee takuuvarmasti täyskäännöksen, kun lapsi näkee tulevansa huomatuksi hyvästä käytöksestään, osaamisestaan ym. Hyvän huomaaminen kasvattaa myös lapsen itsetuntoa, sillä hän kokee tulevansa hyväksytyksi. Hyvän huomaamisella on positiivista vaikutusta myös aikuiseen! Lähde testaamaan, kuinka hyvän mielen saat itsellesi antamalla muutamankin kehun päivässä. Kehuminen vaikuttaa sekä sinuun että lapseen valtavan positiivisesti, kun sen sijaan torumisen/kieltämisen vaikutus on aivan päinvastainen.Tottakai kasvattajina joudumme välillä myös kieltämäänkin, mutta jos muistamme tarpeeksi paljon keskittyä hyvän huomaamiseen, eli kehumiseen, sitä vähemmän joudumme antamaan lapselle negatiivista palautetta, koska lapsi tietää, mitä häneltä odotetaan. Jokainen lapsi on hyvä, taitava ja arvokas juuri sellaisena kuin hän on, meidän täytyy vain ruveta bongaamaan näitä lapsen huippuhetkiä ja kehua onnistumisista, jotta myös lapsi oppisi tunnistamaan näitä onnistumisen hetkiä itsessään. Aloitetaan siis hyvän huomaamisen kierre, nyt heti! 🙂

Niin ja se hyvä syy pitkään kirjoittamistaukoon on se, että tämä pieni ihminen mahassani on saanut aikaan lievää väsymystä, jonka takia kirjoittaminen on vähän jäänyt. Tällä hetkellä viikkoja mittarissa 30, eli parisen kuukautta vielä ja meidän rakas esikoisemme saapuu maailmaan tehden meistä todella onnelliset vanhemmat. En malta odottaa. <3 ja nyt kun tuntuu että energiaa taas riittää vähän enemmän (näin 7.kuulla :’D) niin seuraava postaus tulossa hyvinkin pian!

Ihanaa Sunnuntaita!

<3Marre